Takaisin

Meillä Launeen Vihantakadulla asuu mukavaa porukkaa. Kun oppii tuntemaan kotitalonsa ihmisiä, turvallisuuden tunne kasvaa – ja arkeen voi löytyä yllättävänkin mukavia ihmisiä tai kokonainen yhteisö.

Väestöliiton tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaisten lähipiiri on tiivis: ihmisellä on keskimäärin neljä oikein läheistä ystävää – juuri sen verran, että heidät voi laskea yhden käden sormilla. Minulle, sosiaaliselle savolaiselle tämä ei ollut mikään uutinen. Jo aikoinaan opiskeluaikana tehtiin selväksi, että ystävyydellä on Suomessa oma arvojärjestyksensä. Länsi-Suomessa tälle asteikolle oli selkeät nimitykset: ystävä, kaveri ja puoliouto – eikä ollut yhdentekevää, mitä sanaa käytti.

”Lopulta kaveruus ja ystävyys rakentuvat samasta perustasta: luottamuksesta, yhteisistä kokemuksista ja halusta olla toiselle tärkeä.”

Aika herkullista on sekin, että sana kaveri on ollut suomen kielessä jo 1500-luvulta lähtien, kun taas ystävä-sanan alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Ja vaikka sanoilla on sävyeroja ja niihin liitetään erilaisia merkityksiä, lopulta kaveruus ja ystävyys rakentuvat samasta perustasta: luottamuksesta, yhteisistä kokemuksista ja halusta olla toiselle tärkeä.

Vuosien varrella ja elämäntilanteiden muuttuessa ystävyyssuhteita on syntynyt ja hiipunut. Onnekseni saan kutsua omia siskojani myös ystävikseni – ja siinä on jotakin erityisen lohdullista: tieto siitä, että nämä suhteet kantavat, vaikka kaikki muu ympärillä muuttuisi.

Naapuriystävyyteenkin tarvitaan huomaavaisuutta

Olen myös sitä sukupolvea, joka vietti nuoruutensa soluasunnoissa täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Siellä opin nopeasti tulemaan toimeen erilaisten persoonien kanssa. Se oli melkoinen sosiaalinen koe: joukko vieraita ihmisiä pienessä tilassa, yhdessä sopimassa asumisen pelisäännöistä – usein kantapään kautta. Lisäksi oli vielä hierarkia siitä, olitko lukiolainen vai ammattikoululainen. Nykyisin tuskin enää asetettaisiin toisilleen täysin tuntemattomia ihmisiä samaan arkeen samalla tavalla.

”Yhteiselo ei ole jatkuvaa yhdessäoloa, vaan tasapainoa läheisyyden ja itsenäisyyden välillä.”

Ehkä juuri tuolta ajalta juontaa oma käsitykseni naapuriystävyyden ytimestä. Toisen läsnäolo pitää tunnistaa ja tunnustaa, mutta yhtä tärkeää on osata antaa tilaa – mahdollisuus omaan rauhaan ja turvalliseen etäisyyteen. Yhteiselo ei ole jatkuvaa yhdessäoloa, vaan tasapainoa läheisyyden ja itsenäisyyden välillä.

Yhteisöllisyys ja ystävyys alkavat pienistä teoista

Usein sanotaan, että koiraihmiset tutustuvat toisiin koiraihmisiin ja tupakoivat löytävät toisensa tupakkapaikalta – aivan kuin yhteys syntyisi automaattisesti olosuhteiden ansiosta. Vastuu ikään kuin siirretään ympäristölle. Todellisuudessa ratkaisevaa on kuitenkin oma persoona: se, uskaltaako avata suunsa ja ehdottaa jotain.

Näin kävi omallakin kohdallani. Kun harmittelin, että joudun menemään yksin lenkkisaunaan, sovimme naapurini Annelin kanssa vaihtokaupasta: minä lähden hänen seurakseen koiralenkille, ja Anneli tulee vastavuoroisesti minulle saunaseuraksi. Nykyisin vietämme elokuvailtoja yhdessä, ja voin todeta saaneeni uuden ystävän. Siinä kiteytyi ajatus siitä, että yhteys ei synny pelkästä harrastuksesta vaan aloitteesta.

Samaa ajattelua olemme nyt viemässä eteenpäin toisen naapurini Ainon kanssa. Meitä yhdistää paitsi naapuruus myös partiotausta. Ehkä juuri siksi ajatus yhteisestä tekemisestä tuntuu luontevalta. Selvitämme, voisiko talomme kerhohuone toimia paikallisen partiolippukunnan tilapäisenä kokoontumispaikkana heidän oman kolonsa ollessa remontissa syksyyn asti. Ajatus siitä, että pihallamme harjoiteltaisiin lipunlaskua tai opeteltaisiin tulenkäsittelyä turvallisesti grillikodassa, tuntuu jotenkin luontevalta jatkolta – yhteisöllisyys rakentuu pienistä teoista ja avoimista ovista.

Kirjoittaja: Kotoilija Tuija

Kotoilijat ovat Lahden Talojen asukkaita, joilta kuulet kuulumisia kodista ja lahtelaisesta elämänmenosta.